1958 – 2008

(Otteita oivallisten onkimiesten taustasta)

Vuonna 1958 suomalaisten keskipalkka oli alle 600 markkaa, ei siis sataa euroa kuussa. Teollisuuden tuotanto romahti rajusti, työttömyys lähti rajuun kasvuun ja lisäksi yöpakkanen alkoi hyytää idästä. Kaikki ei kuitenkaan ollut huonosti: Veikko Hakulinen otti MM-kultaa Lahden kisoissa 15 kilometrillä, ja ilman mömmöjä! Pappatunturin tuotanto alkoi, Saarenmaan valssi soi kaikkialla ja Kajasteen lava rakennettiin. Nurmeksen kannalta sangen kauaskantoiseksi muodostui täkäläisten, etenkin rautatieläisten keskuudessa vallinnut kalastusinto, joka johti paikkakunnan ensimmäisen kalastusta harrastavien yhdistyksen perustamiseen. Tuona aikana oltiin vasta pääsemässä jaloilleen sotia seuranneesta säännöstelyajasta, ja siksi on tuolloin ollut kohdallaan puhua paremminkin kotitarve- kuin vapaa-ajan kalastuksesta.

Toukokuun 15. päivänä vuonna 1958 Nurmeshovissa pidetyssä perustavassa kokouksessa olivat paikalla ylikonstaapeli Esko Mörsky, postimiesten esimies Tuomo Nurmela, mainosmies Urpo Lampila, myymälänhoitaja Olavi Martikainen, apteekkari Martti Wallinheimo, autonkuljettaja Unto Muje, rakennusmestari Bruno Uussaari, asemamies Simo Nieminen, herra Pekka Remes sekä vaununtarkastaja Arvo Juutilainen. Juutilainen oli yhdistyshankkeen kärkihahmo, ja siksi myös kokouksen avaaja ja puheenjohtaja. Hänet valittiin myös seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Kokouksen sihteerinä toimi Simo Nieminen.

Kun lehtori Jorma Lehtonen oli selvittänyt kalakerhon tavoitteita ja keskusjärjestön toimintaa, päätettiin yhdistys perustaa. Kokouksen toiseksi viimeisessä pykälässä yhdistyksen nimeksi päätettiin Nurmeksen Kalamiehet. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että vuonna 1964 havahduttiin toteamaan, että yhdistys oli jäänyt rekisteröimättä, mikä puute välittömästi korjattiin.

Yhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin apteekkari Wallinheimo, myymälänhoitaja Esko Myllys, rakennusmestari Uussaari, ylikonstaapeli Mörsky, josta seuraavan vuoden alusta tuli seuran pitkäaikainen puheenjohtaja, kauppias Veikko Vartiainen, pankinjohtaja Erkki Närekorpi, metsänhoitaja Ossi Taramo. Yksi paikka varattiin Nurmeksen kalastuskunnan edustajalle.

Kaikkineen toiminta näyttää käynnistyneen suuren innostuksen vallassa. Vuoden loppuun mennessä sihteeri oli saanut kirjata uuteen yhdistykseen jo muutamia kymmeniä jäseniä.
Kilpailua ei voita mikään

Yhdistyksen säännöissä todetaan Nurmeksen Kalamiesten päämääräksi mm. kalastusharrastuksen ja kalatietouden levittäminen ja kalavesien hoito. Olkoot päämäärät kuinka jaloja tahansa, seuran jälkeensä jättämistä dokumenteista käy varsin selväksi, että sen toiminnassa kilpailua ei voita mikään: seuran tapahtumista juuri kilpailut ovat saneet eniten jäsenistöä liikkeelle, kilpailutulokset muodostavat suurimman sivumäärän seuran arkistomapeissa, ja itse asiassa kilpailutoiminnan myötä ovat syntyneet niin suurimmat kuluerät kuin tulotkin seuran toiminnassa. Yleisellä tasolla kilpailut myös ovat kirvoittaneet kielenkantoja kautta vuosikymmenten – vuosikokousten tiukimmat äänestykset on käyty juuri kilpailujen, etenkin pistekisan, säännöistä.

Ensimmäiseltä, vajaalta toimivuodelta ei ole kirjattuja kilpailutietoja. Ensimmäiset kirjatuksi tulleet kisat olivat piirinmestaruuskisat maaliskuussa –59 Viinijärvellä. Kisaan osallistuttiin 8-miehisellä joukkueella, joka nappasikin piirinmestaruuden ja Onni Holländer myös henkilökohtaisen mestaruuden. Menestys toi kolmelle seuran jäsenelle paikan piirin SM-joukkueeseen, johon Onni Holländerin ohella kutsuttiin Erkki Kalilainen ja Paavo Reinekoski. Lisäksi SM-kisaan osallistuivat Veikko Vartiainen, Simo Nieminen, Pentti Kortelainen ja Esko Myllys. Hollander osoitti, että Viinijärven menestys ei ollut sattuma – SM-kisasta Holländer nappasi 20. sijan yli 800 kilpailijan joukossa.

Omat pilkkikisat pidettiin 30.3.59 Nurmesjärvellä. Pilkkikisat ovat olleet uutta Nurmeksessa, sillä 34 kilpailijan lisäksi mainitaan kisan keränneen myös suuren joukon yleisöä. Ensimmäiset kesäkisat pidettiin jo –59 Pielisellä vain kymmenen osanottajan voimin.

Omat kilpailut vakiintuivat pian keskeiseksi toimintamuodoksi. 1960-lvun alussa pilkkikisat olivat jo kansanhuvia. Ajalle kuvaavaa on, että pilkkikisoihin järjestettiin kuorma-autokuljetus, kuten talvella –61 Kolkonjärvelle. Myös Louhilammelle on menty kuorma-autolla ”kovalla pakkasella”.

Kesällä –61 kesäongintakilpailut olivat jo Rajulla, eikä välivuosia ole sitten pidetty. Kisaohjelma on sittemmin täydentynyt rantaongintakilpailuilla, virvelikisalla Rajun kisojen yhteydessä. Jo melko varhain ryhdyttiin pitämään myös Ylä-Karjalan pilkkimestaruuskisoja.

Lohikuninkuuskisoja ryhdyttiin pitämään –86. Lohiuistelusta muodostui alkuun menestystarina. Esimerkiksi kesällä –93 lohikisaan osallistui 231 venekuntaa, jotka narrasivat kyytiinsä yhteensä 114 lohikalaa. Seuraavana vuotena venekuntia oli 164, ja niiden yhteinen lohisaalis 96 kiloa,, mikä oli siihenastinen ennätys. Samaisessa kisassa nousi Pielisestä 10,890 kilon hauki.

Lohikisan myötä oli liitytty Karelia-Cup –uisteluun, mutta joensuulaisten isäntien poliisitutkintaankin johtanut holtiton varainkäyttö sai seuran sanoutumaan myöhemmin irti maakunnallisesta tapahtumasta. Vuoden 2005 toimintasuunnitelmassa ei koko lohiuistelu enää esiinny.

1980-luvulla Ylä-Karjala houkutteli seuran Matikkakunkku –kisaan. Ensimmäinen kisa pimeällä Vinkerlahdella hirmu pakkasessa ja viimassa tuotti yhden ainoan, reilun vaaksan mittaisen mateen, jonka nosti jäälle Martti Mikkonen.

Ensimmäinen Bomban perhepilkki pidettiin –97. Osallistujia oli 167 ja sponsoreita 20. Myös lasten rantaongintakisa vakiintui. Tapahtuma on pysynyt ohjelmassa. Samana vuotena käynnistyi myös Lätkäpilkki, johon Veneveistämö Ruotsalainen oli sponsoroinut pääpalkinnoksi soutuveneen. Laituripilkki oli tarkoitus pitää ensimmäisen kerran syksyllä –98, mutta ilmastonmuutos näytti jo merkkejään – ei ollut jäätä! Tapahtuma käynnistyi sitten seuraavana syksynä. Myös kinkkupilkki ja joululohikisa ovat olleet ohjelmassa. Uusimpia vakiokisoja on Simon Sintti, jossa kevättalvella kamppaillaan Simo Niemisen lahjoittamasta kiertopalkinnosta. Omat kilpailutapahtumat ovat vakiintuneet niin, että esimerkiksi –07 oli seitsemät omat kisat.

Jo toisaalla on mainittu ensimmäisen toimintatalven pm-kisoista, jotka avasivat vilkkaan kilpailumatkailun. Erityisesti pilkkikisoista on tullut menestystä kaikissa ikäsarjoissa. Ohjelmaan ovat kuuluneet myös naapuriseurojen kanssa käydyt haastekisat, joista on saatu runsain mitoin menestystä ja uusia kalamiestuttuja.
Jos ensimmäinen pm-kisa toi seuralle piirinmestaruuden, tuli päättyneen talven jäiltä naisten veteraanisarjan Suomen mestaruus Inkeri Ruokolaiselle, mistä vielä onnittelut.

Seura on saanut vastuuta myös arvokisojen järjestäjänä. Jo talvella –68 seura vastasi piirin pilkkimestaruuskisojen järjestämisestä. Kisakeskuksena oli sahan ruokala. Onnistuneiden kisojen jatkona oli kalamiestanssit Nurmeshovissa.

Kesällä –82 seura isännöi piirin rantaongintakisoja, mutta tämä oli vasta alkusoittoa, sillä Kalamiehille oli myönnetty talveksi 2002 SM-pilkin isännyys, josta tuonnempana lisää.
Rajun maja
– unelmien täyttymys

On kuin kohtalon ivaa, että juuri seuran 50-vuotisjuhlien aattohetkillä tarunhohtoinen Rajun maja palaa perustuksiaan myöten. Kaiken lisäksi tämä tapahtuu tärkeimmän vuotuisen tapahtuman, Rajun kesäkisojen aikana ja kymmenien seuran jäsenten silmien edessä kesken aamuongintakilpailun. Varmasti unohtumaton aamu.

Puoli vuosisataa sitten omat kesämökit, huviloista puhumattakaan, olivat ani harvojen nurmekselaisten todellisuutta, mutta unelmia kylläkin. Omassa yhdistyksessä unelmat yhdistettiin, niistä tuli voimavara, joka junan tavoin jyräsi kaukaiselta tuntuvaan päämäärään, oman majan hankkimiseen.

Ajatus omasta majasta pantiin vireille jo syksyllä 1959, jolloin asiasta mainitaan kokouspöytäkirjassa ja heitetään jo toiveikas ajatus paikastakin: ”Vaikka Rajulle.”

Rakennustarvikkeita Rajun saarelle kuljetettiin kirjavalla kalustolla, jäsenten omilla veneillä, mutta tärkein oli Nurmeksen Sahan höyrylaiva Koivuniemi, jolla pääosa puutavarasta kuljetettiin.

Puutavaraa saatiin lahjoituksena ja ostamalla. Tiilet saatiin Kannaslahden tiilitehtaalta, rakennushiekka Hiekkasaaresta.

Rajun rakentaminen päätettiin antaa urakkana Viljo Heikkisen kirvesmiesporukalle, Heikkinen myös muurasi majan piisin. Urakan hinta oli 96.000 markkaa. Myöhemmin jouduttiin hankkimaan 6.000 markkaa lisää kustannusten kattamiseksi.

Paikkakunnan liikelaitokset olivat hankkeessa mukana vahvasti. Tukea tuli monelta taholta ja monessa muodossa. Tukijoista kertyisi pitkä luettelo, mutta mainittakoon tässä kolme suurta: Nurmeksen Saha, Nurmeksen Osuusmei jeri ja Jukolan Osuuskauppa.

Majan vihkiäiset olivat suuri tapahtuma. Avajaistapahtumaan tultiin omilla veneillä, pienemmät isompien hinauksessa. Puheenjohtaja Esko Mörsky on kirjannut tapauksesta mm. seuraavaa: ”Koitti päivä, jolloin taas lähti moottoriveneet kohti Pielistä, tällä kerralla kuitenkin iloisimmin ja reippaimmin kuin koskaan aikaisemmin ja se oli kaunis elokuinen lauantai, 8. päivä 1960 ja silloin lähdettiin 19 moottoriveneen voimalla vihkimään hyvin tehtyä kalamajaamme siihen tarkoitukseen mihin se oli rakennettu.” Mörsky tiivistää näkemystään majan merkityksestä seuraavasti: ”Olkoon aavan Pielisen keskellä sijaitsevalla Rajun saarella oleva Nurmeksen Kalamiesten maja se virkistävä keidas, jota me jokainen tarvitsemme eräretkillä ollessamme ja ennen kaikkea muistakaamme saunan seinällä olevat sanat: Kun soivat kiukaan mustat urut, niin silloin unohtuvat kaikki surut.” Maja olikin sitten kohtalokkaaseen viime kesään asti jo useammankin kalamiespolven tukikohtana ja monien unohtumattomien muistojen tyyssija.

Eräät muistot liittyvät Veikko Asikaiseen. Hänen Penta –moottorinsa temppuili ahkerasti, ja usein vene olikin hinauksessa. ”Rajulta lähtiessä Veken moottori lähes aina sammui (tai Veke sen sammutti) Kynsisaaren päähän päästyään. Jos tuuli vähääkään kävi oikeaan suuntaan, Veke vaan huikkasi, että kyllä se tuuli viep Allin luokse.” Näin Asikainen antoi tuuleen kuljettaa veneen Mikonsalmeen, muistelevat aikalaiset.

Yhdistys piti majasta huolta varojen ja voimien mukaan. Säännöllisin väliajoin pöytäkirjoissa on merkintöjä milloin laiturin, milloin katon tai lattian korjaamisesta, kiukaan uusimisesta ja paistinpannun tai grillin hankinnasta. Veneen hankinta oli useinkin esillä ja varsikin siksi, että se joutui aika ajoin vieraille soutajille. Kerrankin vene oli tavattu Kuokkaselta. Kun hankinnasta taas kerran päätettiin, liitettiin päätökseen loppukaneetti. ”Vene on maalattava kirjavaksi kaikilla väreillä mitä löytyy!” Vielä kesällä 1995 Rajulle rakennettiin aitta/liiteri-rakennus ja samalla majaan pantiin uusi huopakatto. Rakentajaparille päätettiin viedä harjakaispullot. Kuin ihmeen kaupalla tämä rakennus säästyi kesän –07 palolta.

Alkuvuosina maja joutui ilkivallan kohteeksi useaankin otteeseen. Tekijöistä oltiin yleensä hajulla, mutta riittäviä näyttöjä ei aina ollut. Varastelun ja ilkivallan vähentämiseksi maja päätettiin lukita ikkunaluukuin ja rautasalvoin. Tämäkään ei riittänyt, sillä vandaalit olivat saaneet ruuvatuksi salvan irti seinästä ja päässeen sisälle tuhotöihinsä. Tämä 1973 tapahtunut vahingonteko oli parin tutun taparikollisen käsialaa. Vahingot olivat 330 markkaa, joita oli turha rosmoilta odottaa.
Bingo!

Vuosien saatossa lähes jokainen nurmekselainen liike- ja rahalaitos on tavalla tai toisella ojentanut auttavan kätensä Nurmeksen Kalamiehille. Oma varainhankinta on kuitenkin ollut tärkeintä.

Jo alkuvuosilta periytyy talouden tukipylväänä makkaranmyynti. Siitä löytyy mainintoja jo aivan toiminnan alkuvuosilta. Perinteisin myyntipaikka on ollut Nurmeksen markkinoilla, mutta seuran makkaraekonomistit ovat hyvin haistaneet muutkin tilaisuudet, joissa makkaralla voisi tienata. Makkarakauppa sai niin ammattimaiset piirteet, että seuralle hankittiin laadukas myyntikoju tehokkaine kaasugrilleineen.

Alkuvuosien taloudellisiin hankkeisiin tulivat jo 60-luvun alkuvuosina kuvaan Kalamiestanssit ja -iltamat, joita järjestettiin Nurmeshovissa vaihtelevalla menestyksellä. Kun tapahtuma vuonna 1963 järjestettiin toista kertaa, ei menestys liene ollut kovin mairitteleva, kun johtokunta toteaa pöytäkirjassaan, että ”kyllä edes jäsenten pitäisi tilaisuuksiin osallistua”. Tanssit pääsylippu- ja arpajaistuloineen olivat joka tapauksessa hyvin tärkeä hanke useiden vuosien aikana.

Vuoden 1975 lopulla johtokunta vielä kaavaili kunnon iltamia seuraavaksi kevättalveksi. ”Tilataan joku huomattava solisti, vaikka Erkki Junkkarinen”, kirjasi sihteeri pöytäkirjaan. Mainittakoon, että vuonna 1961 seura hankkiutui rehdin yhdistyksen maineeseen – se oli maksanut kalamiestanssien tekijäinoikeusmaksuja 900 mk, josta Teosto palautti liikaa maksetut 258 markkaa. Palautuskirjelmän allekirjoittaja oli Martti Turunen, joka varsinkin kuoropiireissä tunnettiin ”Pyssy-Turusena”.

Vesiperähankkeisiin kuului Venttiarpa, jota seura valmistautui myymään markan hintaan kahvipalkinnot houkuttimina. Jossakin päin Suomea kyseinen arpapeli lienee ollut pelattavissa, mutta Nurmeksessa nimismies Heikki Vuorela tulkitsi, täysin perustellusti, arpajaiset laittomiksi, ja niin ne jäivät.

Jonkinmoinen tulonlähde oli myös Rajun maja, jota jo sen ensimmäisenä kesänä vuokrattiin saksalaiselle rautatieläisryhmälle useammaksi viikoksi.

1970-luvun rahasammoksi pyrki bingo, valtakunnallinen kansanvillitys, jolla Nurmeksessakin Kalamiesten lisäksi mm. Sepot, Urheilusukeltajat ja eräät muutkin tahot suorastaan kilpailivat nurmekselaisten, erityisesti eläkeläisten, irtomarkoista.

Huhtikuussa 1970 johtokunta päätti bingon aloittamisesta. Aivan alku lienee ollut takkuista, kun jo toukokuun puolivälissä johtokunta toteaa, että ”kokeillaan nyt ainakin vielä ensi viikko”. Aloituspaikaksi päätettiin Kellariravintola Porokylässä, mutta pian kuvaan tuli myös Nurmeshovi. Lopulta paikaksi vakiintui Kino Soinnun sali, ja parhaimmillaan bingoa pyöritettiin kahtena iltana viikossa.

Toiminta koki niin hyvät kuin huonotkin hetkensä – välillä bingo oli tuottoisaa, välillä kannattamatonta, ja vuoden loppuun päästäessä pallojen pyöritys oli jo ennättänyt hämmentää ihmissuhteitakin. Verottajakin lähti leikkiin ja ryhtyi verottamaan lipunmyynnistä pienen rahakorvauksen saaneita. Keväällä 1971 johtokunta suhtautuu kuitenkin taas toiveikkaasti bingotuottoihin, ja päättää jatkaa toimintaa, jos tuottonäkymät pysyvät hyvinä. Joinakin vuosina bingotuloilla lyhennettiin rakennuslainaa satojen markkojen erissä, mutta esimerkiksi keväällä 1972 johtokunnassa saatiin suoranainen sätky, kun todettiin bingon tuottaneen vuoden alkupuoliskolla vain 71 markkaa. Joka tapauksessa bingo oli esillä viisi vuotta jokaisessa johtokunnan kokouksessa: ”Taas bingosta”, alkoi moni pöytäkirjan pykälä.

Vuoden –74 alussa johtokunta päättää siirtää bingon jatkamisasian uudelle johtokunnalle, joka syksyllä –75 päättää siirtää asian tuonnemmaksi, tammikuussa –76 syksyksi ja toteaa sitten syksyllä -76, että ”on tiukka aika, pidetään taukoa”.

Mainittakoon, että esimerkiksi vuonna 1974 bingo tuotti 2.994 markkaa. Samana vuonna makkaranmyynti ja arpajaiset tuottivat yhteensä 2.320 markkaa.

 

Kilpailutoiminta on ollut myös taloudellista toimintaa. Pääsääntöisesti kilpailujen osallistumismaksut ovat kattaneet palkintokulut ja jättäneet vähän säästöönkin. Poikkeuksen teki vuoden 2002 SM-pilkki, jonka jälkeen muunlainen varanhankinta on hiukan hiipunut, ja myöhemmissä pöytäkirjoissa löytyy merkintä’: ”Toimintaa ylläpidetään aikaisempien vuosien tuloilla…” Vaikka SM-kisa kaikin puolin ja varsinkin taloudellisesti oli todellinen menestys, sen vaikutus seuran taloudellisiin aktiviteetteihin ei ollut erityisen siunauksellista, makkaranmyyjiä ei enää näe edes markkinapäivinä….

Kilpailutoiminnan näkymisestä seuran taloudessa, mainittakoon esimerkiksi vuoden –91 budjetissa kilpailutuotot on kirjattu 80.000 markaksi, kun jäsenmaksutulot olivat 8.000 mk. On toki muistettava, että kilpailukulut ovat aina korkeat, tässäkin tapauksessa 75.000 mk – kalakansakin tahtoo kunnon palkintoja!

SM-pilkki oli todellinen menestys

Heinäkuun 12. päivänä 1999 puheenjohtaja Armas Hartikainen ja sihteeri Lea Karhunen (Ryynänen) allekirjoittivat Pohjois-Karjalan kalamiespiirille osoitetun anomuksen SM-pilkin järjestämiseksi Nurmeksessa talvella 2002. Kalamiespiiri teki, monien riemuksi ja joidenkin kauhuksi, myönteisen päätöksen. Seura oli ottanut haasteeseen, joka kertarysäyksenä, taloudellisena yrityksenä ja yhteistyön ja osaamisen näyttönä ylittäisi kaikki aikaisemmat hankkeet seuran historiassa.

Tuolloin seuran puheenjohtaja toiminut Armas Hartikainen muistelee, että pelkästään omin voimin kisoja ei olisi uskallettu anoa, mutta kun kaupunki ja Loma-Nurmes lupasivat tukea hanketta ja suorastaan yllyttivät, hakemus päätettiin jättää.

Keskusjärjestö oli myöntänyt kisaoikeuden Pohjois-Karjalan kalamiespiirille. Liperi oli kova kilpailija Nurmekselle kisaisännäksi, mutta oli kaupungin, Loma-Nurmeksen ja Bomba-Lomat Oy:n myönteiset lausunnot kalamiespiirille painoivat vaakakupin lopulta Nurmeksen eduksi.. Mielenkiintoista on, että em. lausunnot oli allekirjoitettu 1. – 7.7., kun yhdistyksen päätös kisojen anomisesta tehtiin johtokunnan kokouksessa vasta 12.7.

Kun piirin myönteinen päätös tuli, käynnistettiin välittömästi kisojen valmistelu. Kisajärjestelyistä tuli vertaansa vailla oleva urakka, josta selviytymiseen vaikutti oleellisesti hyvän organisaation luominen.

Syyskuun lopulla 1999 Kalamiesten johtokunta valitsi toimikunnan kisaorganisaatiota luomaan. Siihen tulivat Pekka Nieminen, josta myöhemmin tehtiin myös kilpailun johtaja, Erkki Lehtiniemi, Pentti Nevalainen sekä Jani Karjalainen, joka oli toimikunnan sihteeri. Tämä johtoryhmä laati alustavan toimintasuunnitelman ja kokosi varsinaisen kisaorganisaation, joka lyötiin lukkoon jo helmikuussa 2002. Johtoryhmän tueksi perustettiin neljä jaostoa, joiden vastuulle annettiin parikymmentä tehtäväaluetta, jotka kattoivat kaiken mahdollisen lupien anomisista, talkooväen hankkimisesta, tuloslaskennasta, ravintolatoiminnasta, majoitusjärjestelyistä, liikenteen ohjauksesta, ilmoitushankinnasta, jätehuollosta, valvonnasta jne. Ja kaiken piti olla valmiina esikisoihin, eli 24.2.02 mennessä.

Piiri oli alustavasti luvannut kisoihin runsaasti talkooapua, mutta käytännössä piirin suunnalta tullut apu jäi kuuluttajaan ja tuomarineuvoston jäseneen. Muutamaan Lieksan Kalamiesten ja Join Kalaveikkojen jäsen saatiin punnitukseen, johon olikin otettava lisäksi palkallista väkeä.

Kisan järjestäjät olivat toki ennakoineet työvoimapulan ja lähestyneet paikallisia yhdistyksiä, joista etsittiin väkeä kisakoneiston tueksi. Pääosin rahallista korvausta vastaan saatiin sitoutunut joukko lisäväkeä, joka myös koulutettiin omiin tehtäviinsä. Väkeä ei ollut yhtään liikaa, mutta se suoriutui erinomaisesti itse kisatapahtumasta. Puoli vuotta ennen kisaa palkattiin yksi osa-aikainen työntekijä hoitamaan päivittäisiä juoksevia asioita, joita todella riitti. Hyvin merkittävä

tuki saatiin oppimiskeskukselta, joka oli yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista.

SM-pilkin käytännön toteutukseen tehtiin kaikkiaan 5.438 talkootuntia. Niiden lisäksi kertyi 882 talkootuntia työntekijöiden koulutuksesta.

Kisakeskus oli alun pitäen suunniteltu Hyvärilään, mikä toimikin erinomaisesti tässäkin tarkoituksessa. Oma ravintolatoiminta kisa-alueella arvelutti jo ennalta, kun alueella on vakituista ravintolapalvelua, mutta talkoo- ja kisaväen ruokkimisen kannalta oma keittoruoka puolsi erinomaisesti paikkaansa.

Kisan talous oli rakennettu osanottomaksujen ja sponsoritukien varaan. Budjetti oli laskettu 3.500 osanottajan mukaan. Talousarvion loppusumma oli 518.000 markkaa, jossa suurin tuloerä juuri osallistumismaksut. Kulupuolen suuria eriä olivat keskusjärjestön ja piirin osuus tuotoista ja palkintohankinnat. Paljon käytettiin rahaa myös ravintolaan ja oheismateriaaliin, joista toki kertyi myös tuottoja.

Lopulta osallistujamääräksi jäi 3.106 henkeä, minkä arvellaan johtuvan ainakin osaksi siitä, että keskusjärjestö oli korottanut siihen kuulumattomissa seuroissa olevien osallistumismaksuja. Osallistujamäärän pieneneminen ennakoidusta säikäytti, mutta talous kesti sen hyvin.

Talouden suunnittelua ja seurantaa ei vähääkään helpottanut se, että suunnittelukauden markka oli juuri ennen kisoja vaihtunut euroksi. Talous pysyi kuitenkin hallinnassa. Kilpailun johtaja kisan jälkeen kiittelikin siitä, että sovitusta ”tappiota ei tehdä” -periaatteesta oli hyvin pidetty kiinni.

Sponsoroivia yhteistyökumppaneita oli löydetty vähemmän kuin oli odotettu. Arvellaan, että kisojen tarjoamaa näkyvyyttä ei osattu arvioida oikein. Kuitenkin mukana oli edustava joukko paikallisia talousvaikuttajia.

Kokonaisuutena kisat onnistuivat hyvin, kiitosta tuli myös piiriltä, mutta ennen kaikkea kilpailijoilta.

 

Puikkari

 

Yhteiskunnallisen kehityksen mukanaan tuoma kiire alkoi ajallaan näkyä myös Kalamiesten toiminnassa. Rajulla käynnille oli turvallisen venekaluston lisäksi oltava rutkasti entistä kalliimmaksi käynyttä aikaa. Siksi ryhdyttiin etsimään myös mantereista tukikohtaa, jonne pääsisi nopeasti ja huonoillakin keleillä turvallisesti maitse.

Mantereisen tukikohdan havittelu herätti liikkeelle huhun, jonka mukaan yhdistys aikoisi luopua Rajun majastaan. Ostohalukkaita ilmaantui oitis, ja siksi oli otettava asiaan selkeä kanta. Pöytäkirjassaan maaliskuussa 1971 johtokunta kahteen otteeseen toteaakin, että majaa ei myydä.

Kalamiesten kiinnostus kohdistui pian Kynsiniemellä sijaitsevaan luotsiasemaan, joka sijainniltaan oli houkutteleva. Talvella 1969 puheenjohtaja Jorma Koistinen ja sihteeri Simo Nieminen lähestyivät kirjelmällään Valtioneuvostoa luotsiaseman ostamiseksi seuralle. Valtioneuvosto alisti päätöksen Metsähallitukselle, jonka pääjohtaja Antero Piha ilmoitti 25.4.69 kirjeellään, ettei luotsiasema ole kaupan. Asiassa vedottiin vielä ministeri Esa Timoseen, mutta Metsähallitus piti kantansa. Jostakin syystä, toivottavasti ei tarkoituksellisesti, Metsähallitus on useampaankin otteeseen pannut kapuloita kalamiesten rattaisiin.

Oli ehkä onneksi, että luotsiasema jäi saamatta, sillä avarampi kohde saatiin kiikariin, kun Eemil ja Anna Piironen ilmaisivat halukkuutensa tontin myyntiin Kynsiniemeltä. Heinäkuussa 1971 ostettiinkin kyseinen, jonka pinta-alaksi muodostui 2,16 hehtaaria. Simo Nieminen takasi henkilökohtaisesti muun rahoituksen lisäksi tarvittavan, Säästöpankin myöntämän 6.000 markan lainan

Toiminnassa seurasi innostunut kausi, kun etsittiin sopivaa rakennusta uudeksi majaksi. Eräs mielenkiinnon kohteista oli Kuokanvaaran koulu, mutta lopulta siitä ajatuksesta luovuttiin. Metsähallitus oli tuohon aikaan hankkiutumassa eroon useista kämppärakennuksistaan, ja Kalamiehetkin olivat apajalla. Pahavaaran talli meni syksyllä –72 sivu suun, ostamatta jäi

myös Mammankaivolta katsottu rakennus. Huhtikuussa –73 seura teki tarjouksen Kokkoraatteen saunasta. Metsähallitus vaati rutkasti enemmän, mutta sauna jäi kalamiehille. Sitä ei kuitenkaan käytetty majan tarpeiksi, vaan se myytiin myöhemmin pienellä voitolla Raimo Okkoselle. Muista tarjouksista Metsähallitus vitkutteli, ja niinpä päädyttiin Mujejärveltä hankittavaan aittaan, jonka tarpeista rakennettaisiin maja Teppo Okkosen piirustuksin.

Jo talvella –73 talkoiltiin Kynsiniemellä ahkerasti, kun ajettiin rantaan hiekkaa, joka se sitten miespelissä siirrettiin ylemmäksi. Kesällä 1974 uudella majatontilla talkoointo kasvoi. Kesälle kirjattiin 14 talkookertaa, 115 talkoolaista ja 460 tuntia. Valmisteltiin tietä, kaadettiin puita sahattaviksi ja raivattiin majan paikkaa ja saunan pohja. Saunan rakentaminen päätettiin antaa urakalla tehtäväksi. Varsinainen majan rakennustyö toteutui vuoden –75 puolella, kun rakennus annettiin tuntitöinä Raimo Okkosen ja Tauno Rantosen tehtäväksi niin, että tupaantuliaisia vietettiin jo 5.7.75. Tilaisuudessa Kalamiesten Keskusliittoa edusti Harri Dahlström, joka ei voinut olla kiittelemättä paikkaa.

Kun Raju voitiin jo 1961 todeta velattomaksi, tuotti Puikkarin rahoitus johtokunnalle harmaita hiuksia. Lainojen maksamiseksi käännyttiin vuonna –77 jäsenistön puoleen. Kaikkiaan 25 jäsentä lyhensi velkaa omilla 50 markan panoksillaan. Ponnistelut tuottivat tulosta, ja vuoden alussa 7.500 markan velka oli vuoden lopussa enää 2.000 markkaa. Lopullisesti velka kuitattiin maksetuksi vuonna 1979. Puikkari on vuosien mittaan saanut myös ulkorakennuksen sekä paljon työtä vaatineen tien perille. Mainittakoon, että Hemmo Reinikainen, lahjoittaessaan Puikkarin saunaan uuden kiukaan, totesi samalla, että ”tielle saa mursketta sen, minkä tarvitsee”.
Nuorissa tulevaisuus

Nurmeksen Kalamiehet ovat aina varonut ukkoutumista. Lapset ja nuoret on huomioitu vuosien mittaan hyvin, ja lisäksi –90-luvulla käynnistettiin nuorten kalakerho ja kalastusleiritoiminta. Kalakerho tai nuorisokerho, kumpaakin muotoa käytetään, on kokoontunut talviaikaan Hyvärilän tiloissa. Kerholaisia on ollut 10 – 15, ja he ovat tehneet mm. vieheitä ja pilkkivapoja sekä perehtyneet kalastusnikseihin tosi kalamiesten opastuksella. Kalakerho kokoontuu säännöllisesti edelleen. Kalakerhon käynnistämisvaiheessa suuren työn teki Antti Pulkkinen. Jatkossa monet seuran vanhemmista jäsenistä ovat osaltaan vastanneet nuorten ohjauksesta.

Kalastusleirit on pidetty Saramolla, Peurajärvellä ja Lokinlammilla. Leirit ovat saaneet hyvän vastaanoton ja sellaista on kokeiltu menestyksellä myös piirin tapahtumana. Kalamiesten suhtautuminen nuoriin on näkynyt myös innostamisena kalastuskilpailuihin, joiden matkakuluja on myös korvattu. Muutamat nuoret ovat päässeet osallisiksi myös kansainvälisistä leireistä.

Mika Laakkonen on eräs todistus väitteelle, että nuorissa on tulevaisuus. Hän on ollut osallisena yhdistyksen toiminnasta siitä kun kynnelle kykeni, ja kasvoi tosi kalamieheksi, ja on seuran jäsen edelleen. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi ja miltäpä muulta kuin kalabiologian alalta. Kalamiesten 50-vuotisjuhlintaan liittyvässä järvilohipaneelissa hän luennoi lohenistutuksen onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä.
Oppirahoja

kalankasvatuksessa

 

Kuten yhdistyksen säännössä todetaan, sen eräänä keskeisenä tehtävänä on virkistyskalastuksen edellytysten ylläpitäminen, johon eittämättä kuuluu kalakannoista huolehtiminen. Tähän seurassa tartuttiinkin tomerasti aivan alkuvuosista lähtien.

Kalankasvatus ja istutustoiminta olivat näillä main 50 vuotta sitten vielä melko uusia asioita, ja niinpä nokkamiehet kävivät tutustumassa alaan kursseilla, ja hankittiinpa paikkakunnallekin luento- ja kurssitilaisuuksia istutustoiminnasta ja mm. hauen mädin haudonnasta. Esimerkiksi kesällä –62 laskettiin Lautiaiseen noin 25 m ja Pieliseen Pellikan edustalle peräti 50 metriä kuhaturoja, jotka oli valmistettu ”turoekspertti” Väinö Rautjärven opastuksella.

Ensimmäinen istutuskokeilu tehtiin Kolkonjärveen, josta 177 hehtaaria vuokrattiin Metsähallitukselta viideksi vuodeksi 20 markan vuosivuokrasta seuran käyttöön. Vuonna 1962 Kolkonjärveen istutettiin 20.000 hauenpoikasta. Istutus oli tuloksekasta, kalastavan kansan kiinnostus Kolkonjärveä kohtaan kasvoi.

Metsähallitus lienee arvellut kalankasvatusta kultakaivokseksi, sillä seuran anoessa vuonna 1964 vuokraukselle kymmenen vuoden jatkoaikaa, Metsähallitus toki suostui, mutta korotti vuosivuokran mainitusta 20 markasta 120 markaksi! Metsähallitus perusteli huimaa, kuusinkertaista korotustaan sillä, että se halusi turvata paikallisen väestön mahdollisuuden järven hyödyntämisen. Se, että seura totesi paikallisten kalastajien liittyneen seuran jäseniksi ja pääsevän jäsenmaksun turvin kalastamaan Kolkonjärvelle halvemmalla kuin Metsähallituksen lupamaksu tuolloin oli, ei kääntänyt metsävaltion herrojen päitä. Helmikuussa 1965 seura tarjosi kompromissia – 60 markan vuosivuokraa, mutta se ei tuonut ratkaisua. Ei auttanut sekään, että Helsingin Sanomissa julkaistiin eräpalstalla Arvo Juutilaisen asiaa selvittävä kirjoitus, jonka esiin tuomia asioita Kalamiesten Keskusliittokin puolsi.

Metsähallitus tietenkin vastasi kirjoitukseen todeten kantansa tueksi vielä senkin, että se on itse istuttanut järveen 300.000 kuhanpoikasta. Puheenjohtaja Esko Mörsky ja sihteeri Simo Nieminen eivät voineet olla vastaamatta kirjoitukseen todeten, että kuhista ei ole tavattu merkkiäkään. Lisäksi vastineessa ihmeteltiin, kuinka 177 hehtaarin vesialueen vuokra voi olla 120 markkaa vuodessa, kun samaan aikaan paikalliselta metsästysseuralta peritään 4.000 hehtaarin alueesta, jonka sisään mahtuu järviä ja lampia, peritään vain 170 markan vuosivuokraa!

Metsähallitus oli kelottunut kantaansa – Kalamiehet vetäytyi Kolkolta. Viisaasti.

Vettä on yksityisilläkin. Syksyllä –65 istutettiin 200 purolohen 2-vuotista poikasta ”erääseen” lampeen. Kyseessä oli Pekka Eskeliseltä vuokrattu Paskolampi, jossa seuraavana vuonna pidettiin jäsenistön pilkkikisat – ei merkkiäkään lohikaloista. Lampeen päätettiin panna haukea. Paskolammen menestyksestä kertoo pöytäkirjamerkintä vuodelta –67: ”Päätettiin hankkia 500 ruutanaa Paskolampeen….” Kaiken lisäksi Paskolampi jäi uuden Lieksantien linjauksen alle. Syksyllä –69 harkittiin korvauksen hakemista TVH:lta.

Samoilla vuosilla katsasteltiin myös Kynsiniemen Myyrynlampea ja Ruoholampea samaan tarkoitukseen. Ruoholampi vuokrattiin pitemmäksi ajaksi, ja siihen istutettiinkin 200 lohenpenikkaa kesällä -67, mutta saalista ei koekalastuksessa saatu pieniä ahvenia lukuun ottamatta.

Kehno menestys johti siihen, että vedet päätettiin tutkituttaa. Aikanaan kalamiespiirin tuen turvin suoritetun tutkimuksen tulos kertoi, miksi istukkaat eivät viihtyneet. Nimenomaan ruoholammesta sen veden tutkinut limnologi totesi helmikuussa –72, että ”tuloksista on vain negatiivista kerrottavaa: happikatoa ja hapanta vettä, joka sellaisenaan on lohikaloille tappavaa…”

Kalankasvatus kiinnosti kuitenkin laajalla rintamalla. Kututurojen ja haudontalaatikoiden tekemiseen pidettiin kursseja, ja piiriltä saatiin verkkoallas lohenkasvatusta varten.

Ensimmäisen kerran allas oli kesän –69 Veikko Vänskän kesämökin edustalla Puikkarin lähinaapurissa. Altaaseen laskettiin 50 kaksivuotista kirjolohen penikkaa. Kerran allas takertui pohjaan, ja urheilusukeltajat kävivät päästelemässä sen irti. Muuten kasvatuskokeilu onnistui hyvin – 41 poikasta selvisi hengissä, kunnes ne syksyllä syötiin.

Lehti-ilmoituksella kutsuttiin jäsenistö paikalle. Lohi-illan viiden markan pääsymaksuun sisältyi kaksi savustettua kirjolohta. Niitä maistelemaan saapui kymmenen jäsentä, joille loput kaloista myytiin kuuden markan kilohintaan. Suurin kaloista painoi 750 grammaa.
Yhteistyöhankkeita, valistusta ja vaikuttamista

Syksyllä –72 Puikkarissa pidettiin kunnallisen matkailutoimen järjestämä Nurmes-nuotan matkailuilta. Osallistujina oli paikallista matkailuväkeä kunnalliset matkailupomot mukaan lukien sekä joukko matkailualan suuria guruja ja tietenkin runsaasti lehdistöä valtakunnanmedia mukaan lukien. Kalamiehet toimivat isäntänä räntäsateisessa syysillassa katollisina tukikohtinaan vain väliaikainen laavu ja naapuri Vänskän kesämökki.

Seuraavana syksynä Nurmes-nuotta oli Kolvassa Simo Niemisen, Kalevi Mustosen, Kalevi Hyytiäisen ja Ylä-Karjalan mökkejä hyödyntäen. Nämä takailutapahtumat toivat Nurmekselle suunnattomasti myönteistä julkisuutta useana vuotena, ja aina Kalamiehet olivat pitämässä huolta siitä, että muikkuherkkua riittää. Erityisesti on jäänyt mieleen Raimo Rautjärven vahva läsnäolo Nurmes-Nuotan unohtumattomissa illoissa ja öissä.

Ehkä juuri Nurmes-Nuotta laukaisi alttiuden yhteistyöhankkeisiin tai ainakin näytti muille, että Kalamiehet on aikaansaavaa joukkoa. Niinpä Kalamiehet kutsuttiin mm. Nurmeksen kaupunkijuhlaan ja moneen muuhunkin tapahtumaan ennen kaikkea kalan tarjontaan, joskin käytännön syistä tarjolla useimmiten onkin ollut makkaraa.

Yhteistyöhalukkuus on näkynyt myös tavassa, millä Kalamiehet on kantanut vastuunsa keskusjärjestön lanseeraamissa nuorisokampanjoissa, joilla kalastusharrastusta on viime vuosina tehty tutuksi kouluissa. Toiminta on poikinut Kalamiesten kysyntää myös koulujen liikuntapäivien ohjelmatarjonnan tuottajina – monet koululaisista on valinnut liikuntapäivänsä lajiksi pilkkionginnan – ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään. Eräs vakiintumassa olevista tapahtumista on valtakunnallisen kalastuspäivän ohjelmallinen tapahtuma, jollainen ensimmäisen kerran pidettiin pari vuotta sitten.

Kalamiehet on vuosien mittaan ollut osaltaan edistämässä kalakantojen parantamista erityisesti Pielisessä. Yhdistys on kantanut muutenkin huolta kalavesien kunnosta: Kun Pohjois-Karjalan uittoyhdistys 70-luvun alussa aikoi rakentaa Vinkerlahteen puunpudotuspaikan, Kalamiehet kirjelmöi syyskuussa –71 ankarasti hanketta vastaan. Seura voi olla tyytyväinen, että oli osaltaan pelastamassa kaupunkilaisten keskeistä virkistysaluetta roskaantumiselta ja happikadolta. Pudotuspaikka toteutui myöhemmin Kannaslahteen, joskin kitkerää jälkikaikua kuului sieltäkin…
Jäsenistö

Toiminnan alkaessa jäsenistö oli vahvasti rautatieläispainotteista, mutta pian joukkoon kotiutuivat muutkin. Rajun majan valmistuminen lisäsi kiinnostusta jäsenyyteen. Kaikkineen jäsenistö edustaa nykyisin melko hyvin paikkakunnan väestön kuvaa.

Ensimmäisen toimintavuoden aikana seuran jäsenmäärä kasvoi 59:een. Vuoden 1961 lopussa jäseniä oli 80, -84 jo 122, vuoden –92 lopussa 234 ja vuoden –95 aikana päästiin jo 259 jäsenen määrään. Korkeimmillaan eli 293:ssa määrä kävi vuonna 2000. Tällä hetkellä jäseniä on hieman yli 280, ja Nurmeksen Kalamiehet lienee tälläkin hetkellä piirin toiseksi suurin seura.

Jäsenmäärän kehityksestä voi päätellä myös virkistyskalastuksen arvostuksen kehittymisestä ja siitäkin, kuinka tärkeiksi nurmekselaiset kokevat yhdistyksen tarjoamat palvelut – jäsenmaksun ja palveluiden hyötysuhde on ilmeisesti kohdallaan. Tähän sai vahvistusta seuran toimintaa käsittelevästä kyselystä, joka lähetettiin v. 2005 kaikkiaan 287 jäsenelle. Nelisenkymmentä vastausta palautui, ja niiden sisältö oli pääasiassa myönteistä. Kyselyn viimeisessä, vapaamuotoisessa risut/ruusut –osastossa, mielipiteiden linja seuran toiminnasta kiteytyy erään vastaajan sanoin: ”…se on parasta, mihin elämässäni olen liittynyt”.

* * *

Tähän katsaukseen on koottu hajapoiminnoin Nurmeksen Kalamiesten värikästä historiaa. Kyseessä ei ole sen enempää henkilö- kuin kilpailuhistoriakaan, vaikka muutamia nimiä ja kilpailuja onkin mainittu – paremminkin kyseessä on toiminnan tarkastelu yhteisölliseltä ja yhteiskunnalliselta kannalta. Tässä mielessä Nurmeksen Kalamiehet onkin jättänyt taakseen hyvät jäljet, joista saa ja kannattaa olla ylpeä. Tehdyn työn arvostaminen on suurin kiitos ja kunnianosoitus työn tekijöille.

Seppo Harju